Valkoista mustalla

Antti Nylén ⎜Esseisti

I

Charles Baudelairen runossa Matka Kytheraan purjehditaan rakkaudenjumalattaren synnyinsaaren ja ikivanhan kulttipaikan edustalla. Se, jonka silmin runossa nähdään, näkee rannassa hirsipuun, jossa roikkuu haaskalintujen riekaleiseksi nokkima, irvokas ruumis, hirtetty, joka on jätetty hautaamatta ja luonnonvoimien armoille rangaistukseksi hänen ”inhottavista menoistaan”. Runoilijamme tuijottaa mätää ruumista kauhuissaan, kunnes tajuaa katselevansa omaa kuvaansa: ”Surkuhupaisa hirtetty! Kärsit minun tuskiani!”

Jotakin hyvin merenmiesmäistä on Baudelairen vaihtoehtoisessa ristiinnaulitussa – sijaiskärsijässä, joka nimenomaan sijoiltaan menneenä, oman muotonsa menettäneenä, esittääkin ketä tahansa, joka vain uskaltaa tai viitsii katsoa. Äärimmäinen onkin universaalia, outo ja hirvittävä tavallista. Sen tajuaminen olisi armollista. Mutta tajuaminen ei ole helppoa. Jokin on armon tiellä. Siksi runo päättyy verhoamattomaan, yksinkertaiseen rukoukseen: ”Herra, anna minulle voimia ja rohkeutta katsoa omaa sydäntäni ja ruumistani kuvotusta tuntematta!”

Baudelairen hirtetty ei ole erityisen vaihtoehtoinen Ristiinnaulittu, pikemminkin vain toisinto tutusta aiheesta. Ellei runo perustu runoilijan omaan muistoon, on sen esikuvana epäilemättä tavallinen krusifiksi, jonka väkivaltainen lihallisuus jää helposti näkemättä (näemme vain symbolin), kuten sekin jää, ettei se esitä ainoastaan Jeesusta ristillä vaan myös ihmistä yksinkertaisimmillaan, ihmisen osaa maailmassa, ”ihmisluontoa”, jos ilmaus sallitaan. Meidät on ”naulattu” paitsi maailmaan myös omaan lihaamme, emmekä voi ”auttaa itseämme”, mistä ylipapit ja lainopettajat pilkkasivat Jeesustakin (Matt. 27:42).

Hekin katsoivat itseään katsoessaan ristiinnaulittua Jeesusta. Kristillisen ajatuksen mukaan on aina katsottava itsensä ulkopuolelle, toisiin, jopa ja erityisesti silloin, kun haluaa nähdä itsensä.

Liha on mystistä. Erityisesti itse kunkin oma liha, joka ei kuitenkaan ole täysin omaa; sehän pitää lopulta palauttaa sinne, mistä se on saatukin, ”maahan” ja lopulta, kun aurinko sammuu, tähtiin ja avaruuden tuuliin. Ruumis on tuttu ja vieras samanaikaisesti. Ihmisellä ei nimittäin ole ruumista, jonka voisi tuntea ja omistaa kuin tavaran. Ihminen on ruumis. Kukaan ei voi ryhtyä objektiksi itselleen, tutkia (sen enempää kuin auttaa tai pelastaa) itseään. Kuten sanottua, sen voi tehdä vain joku toinen.

Meillä on houkutus tuudittautua siihen luuloon, ettei lihassamme ole mitään outoa eikä vierasta, että se on meidän hallinnassamme ja olemme sopusuhtaisia ja terveitä, vaikka salaa tiedämme, että olemme vääntyneitä, vuotavia, rumia ja muhkuraisia hirviöitä, juuri sellaisia kuin ristiinnaulittu Jeesus – tai Elina Merenmiehen tussityöt, joissa jokainen hiusviiva on laskettu. Ne ovat vakavia, huolellisia ja keskittyneitä kuvia, realistisia, sanoisin, jopa naturalistisia – vain moralismi puuttuu!

Näen jonkinlaisen ”kehityskulun” 1990-luvun alkupuolen Lintujen, Madon ja Ampiaisten metafyysisestä kauhusta Facts of Lifen ja muutamien nalleaiheiden kautta viimeaikaisempiin tussipiirroksiin, joissa kauhu on hellittänyt ja vallitsee fyysinen rauha; lihaa katsotaan nyt kuvotusta tuntematta, rauhallisesti, sellaisenaan (Hair, White Phosphorus…). Rumuus lakkaa olemasta rumuutta, kun sitä uskaltaa katsoa. Se saa armoa. Saamme olla vääntyneitä, vuotavia, muhkuraisia ja niin edelleen…

Kirjoitin sanan kehityskulku lainausmerkkeihin, sillä prosessi ei ole kronologinen (se ei viittaa taiteilijan ”henkiseen kasvuun”). Pikemminkin Merenmiehen tuotannon läpäisee jonkinlainen sielullinen tie, joka on kuljettava aina uudelleen läpi, alusta loppuun. Kristillisessä ajattelussa, toisin kuin idän suurissa ”tien uskonnoissa”, kääntymys tai sovintoon pääseminen maailman ja Jumalan kanssa on nimenomaan loputonta toistoa. Perille ei tulla, ei ainakaan omin avuin. Aina on rukoiltava ”voimia ja rohkeutta” katsoa ”elämän tosiasioita” tyynin ja vakain mielin, ei vastenmielisyyden ja kauhun vallassa.

Joskus kuitenkin silmien eteen aukeaa Ampiaisten kosminen pakokauhu, kaaoksen, hajoamisen kokemus (ampiaiset lentävät sisääni ja lävitseni), joskus pilkallinen puoli-inhimillisyys (myös Paha paha nalle ja Party Animal esittävät aivan ketä tahansa), joskus taas sovinto ja lepo, jonka Merenmies on varmaankin puhtaimmin ilmaissut muutamissa nunna-aiheissaan: kaikki on nyt hyvin ja kaunista, katsokaa vaikka.

Sielun ja hengen Merenmies kätkee, jättää omaan tutkimattomaan arvoonsa. Hän ei yritä kuvata niitä symbolisesti eikä abstraktisti. Hän kätkee tietysti myös Jumalan, mutta Jumalaahan ”ei kukaan ole koskaan nähnyt” (1. Joh. 4:12). Jumalaa, sen paremmin kuin sieluakaan, ei voi maalata eikä valokuvata. Mutta kenties Merenmiehen taiteen selvimmin kristillinen elementti on hänen kiintymyksensä inkarnaation eli lihaksitulemisen ideaan, joka – monien elinvoimaisten ideoiden tavoin – on mysteeri. Inkarnaatiossa näkymätön tulee näkyväksi, henki lihaksi, mutta olioiden lukumäärä ei lisäänny. Hengen ja lihan välillä ei ole eroa eikä hierarkiaa. Ne ovat yhtä, yhtä hyviä. Siksi kristinoppi kykenee ensin ilmoittamaan, että Jumalaa ei kukaan voi nähdä (ja olemaan täysin samaa mieltä kenen tahansa ateistin kanssa) ja sitten osoittamaan ruhjottua, puuhun naulattua miehenruumista ja luontevasti lausumaan: kas, Jumala! Kristinuskossa ei ole mitään traumaa suhteessa lihaan tai ruumiillisuuteen. Se, toisin kuin antiikin Kreikan ylevä ruumisestetiikka, ylistää nimenomaan ruumiin irvokkuutta.

Jumalan maailmassa jokainen lihallinen olento, ihminen tai eläin, ruma tai kaunis, epämuodostunut tai täydellinen, on ”mustaa valkoisella”, luotu ja sillä hyvä. Syntymä eli lihaksituleminen on purkamaton sopimus itse kunkin lihaolennon olemassaolosta. Suunnilleen siinä hengessä Merenmieskin näyttää näppyläiset, hauraat ihmiskasvot toisesta silmästä kasvavine mustine ilmaverisuonineen ja kertoo ilman ironiaa: Exceptional Beauty.

II

Mutta eivätkö Merenmiehen väkivaltaiset näyt, hänen kauhistuttavat kuvansa, jotka, kuten ajattelemattomasti sanotaan, ”kumpuavat alitajunnasta”, sentään ole julki jumalattomia? Eikö kristillisen taiteen kuuluisi olla harmonista ja säännöllistä ja huokua jumalallista rauhaa? Eikö tämä taiteilija pikemminkin kuvaa syntiä ja helvettiä kuin armoa?

Totesin jo, että myös kristinusko itse on vuosisatojen ajan kuvittanut itseään erittäin väkivaltaisin ja irvokkain näyin. Sen kuvista kaikkein virallisin ja viljellyin tihkuu verta ja ahdistusta. Miten kristityt voivat tuntea iloa katsoessaan alttarin ylle ripustettua teloitusvälinettä, jossa mestatun ruumis yhä retkottaa, melko lailla samoin kuin Baudelairen hirtetyssä? Kuinka he julkeavat!

Varmaan kristityt näkevät jotakin, mikä ei näy. Tai sitten valo näkyy parhaiten pimeässä. Ehkä ristiinnaulittu on paras tapa kuvata haudan tyhjyyttä, ylösnousemusta.

Pyhä Ristin Johannes kirjoitti 1500-luvulla tunnetun hartauskirjan Pimeä yö. Hän kirjoittaa, että sielu on turvassavaeltaessaan pimeässä. Se on arvokkaampaa ja antoisampaa kuin tuttuja, hyvin valaistuja teitä kulkeminen. Matkailijankin on lähdettävä uusille, tuntemattomille teille, eli pimeyteen, jos hän haluaa oppia jotakin, vertaa Johannes. Baudelaire päättää Pahan kukat juuri siten: ”Haluamme sukeltaa pohjaan asti, Taivaaseen, Helvettiin, samantekevää! – syvälle Tuntemattomiin etsimään uutta!”

”Samoin on sielun laita”, kirjoittaa edelleen Ristin Johannes. ”Kun se edistyy, se joutuu pimeään eikä tiedä mitään.” Johanneksen ajatusten taustalla on kristillinen näkemys kääntymyksestä. Kristityllä on suoranainen velvollisuus mennä aina kohti outoa ja heittää totunnaisuudet pois, vaikka oudon lähestyminen onkin aina pelottavaa syviin vesiin sukeltamista.

Sielun on Ristin Johanneksen mukaan senkin vuoksi hyvä vaeltaa pimeässä, että se silloin ”kärsii jatkuvasti”. Kärsimyksen tie on parempi kuin ilon ja toiminnan tie siksi, että ”kärsimyksessä saadaan Jumalalta uusia voimia, kun taas toiminnassa ja ilon pidossa sielu toteuttaa käytännössä omaa heikkouttaan ja epätäydellisyyttään”. Vasta voima ja terveys, silloin kuin ihminen luottaa niihin epäilyksettä, mahdollistavat myös pahuuden. Heikkous ja eksyksissä oleminen taas ovat hyvyydelle ja autuaalle itsensä unohtamiselle alttiita tiloja.

Katse, kuten ajatuskin, on usein kankea ja sovinnainen. Vaistomaisesti Merenmiehen tussipiirrosten valkoista katsoo taustavärinä, tyhjänä, joka ei merkitse mitään. Silmä tahtoo nähdä mustan ”lihana” ja antaa arvon vain sille. Mutta silmä voi erehtyä. Siltä puuttuu voimia ja rohkeutta. Ehkä tyhjä merkitseekin eniten? Sellaiset työt kuin Universal ja Spacesaattavat sittenkin olla valkoista mustalla. Mutta kuinka vaikeaa onkaan nähdä nuo kuvat siten!

Ja kuinka vaikeaa tietää, kumman taiteilija loi, mustan vai valkoisen, ja kumpi syntyi itsestään.

 

Kirjallisuus:
Baudelaire, Charles 2011: Pahan kukat (Les Fleurs du mal). Suomeksi tulkinnut Antti Nylén. Sammakko,Turku.

Ristin Johannes 1983: Pimeä yö. Johdanto, suomennos, selitykset Seppo A. Teinonen. Hengen tie 7. Kirjaneliö, Helsinki.