Käytännöstä ja käsitteistä
Elina Merenmies
Epäily
Epäily kuuluu asiaan. Suuttumushan on aika hauska silloin kun se onkin sellainen sivallus, jonka myötä työ tulee hetkessä valmiiksi. Sellaisia hepuleita sattuu aika säännöllisesti. En voi olla ihmettelemättä miten se oikein tapahtuu. Ensin jumittaa jossain ties kuinka pitkään, sitten alkaa jo epäillä pitiköhän tätä työtä edes tehdä ja sitten yhtäkkiä ottaakin sudin käteen ja runtelee raivoissaan jotakin teokseen viime hetkellä. Joskus lopputulos vaikuttaa suorastaan punnitulta, vaikka tosiasiassa se on tehty täysin vailla harkintaa, kun toiminta muistuttaa lähinnä nyrkkeilyä tai jotain epätoivoista sähläämistä ja taistelua eikä maalaamista.
Oikeastaan jokaisen teoksen kohdalla tulee ainakin hienoinen, kuristava huoli. Yleensä se on hyvin aiheellinenkin, ainahan työ on jotenkin rajalla, ja siis toisinaan ei ole mielekästä jatkaa, teos vaan pois ja odottamaan että ehkä joskus vielä. Tai sitten joskus sitä vain aavistaa, ettei onnistu ikinä. Silloin enää jätehuolto tai takka tarjoavat ratkaisun. Tällöin tajuaa, että on aloittanut väärällä jalalla tai väärin päin. Muutoin ehkä parhaassa tapauksessa on vain edellä aikaansa, eli ei tiedä miten alkanut juttu päättyy, ei ennen kuin on kulunut tovi. On tämä sitten järkevää tai ei, pitää odottaa jotta joku asia nousee esiin pääasiaksi, ja silloin uhrataan paljon, joskus jopa liikaa, ja kaikki menetetään.
Luomisessa on sekä rakentava että tuhoava voima, muuten ei tule valmista. Raivo voi kanavoitua aika hankalana joskus sellaiseksi, että roskis ”hiukkasen” täyttyy keihästetyistä piirustuksista. Ei voi mitään. Sehän on itselleen suuttumista. Tuhovimma piirtäessä on aika kallis harrastus, sillä paperi on arvokasta.
Hiljainen tieto
Ai mitä ajattelen hiljaisesta tiedosta? Se on kyllä hyvä ja mielenkiintoinen aihe. Pyhä Porfyrios Kausokalivialiainen (1906–1991) on (hiljattain pyhäksi julistettu) minulle hyvin tärkeä pyhä, joka ei ollut käynyt mitään kouluja, mutta tiesi ja myös opiskeli kirjoista valtavia määriä asioita lääketieteestä, astronomiasta, tekniikasta, kemiasta, ja oli myöhemmin paljon vaihtanut ajatuksia tuntemiensa eri tiedemiesten kanssa. Hän osasi löytää kaivot ja vesisuonet ja tiesi hämmästyttäviä määriä asioita geologiasta ja rakentamisesta.
Hänellä itsellään diagnosoitiin yli 20 sairautta, ja loppuvaiheessa elämäänsä hän kykeni enää sokeana rukoilemaan lakkaamatta keljassaan ja ottamaan loputtomana virtana ihmisiä vastaan ja erityisesti myös puheluita. Sängyn vieressä olevalla puhelimella hän saattoi soittaa hengellisille lapsilleen ja vaikkapa varoittaa vaarasta tai lohduttaa, tai antaa neuvoa, ennen kuin häneltä sitä edes kysyttiin. Hän varoitti kaikkia ympäristömyrkyistä ja vääristä ruokailutottumuksista ja perusti muun muassa 1970-luvulla Krysopigin luostarin luomutilan Kreetalle. Hän sanoi, että kirkko on hengellinen
sairaala, jonne kaikki voivat tulla parannusta etsimään. Samalla hän kannusti kaikkia tunnustamaan syntinsä perusteellisesti ja jos mahdollista käymään läpi koko elämänsä rippi-isän kanssa. Hänestä voisin puhua monta tuntia, mutta no, tässä on ensimmäinen ajatus, joka hiljaisesta tiedosta tuli mieleen.
Olen ajatellut, että hänenkaltaisensa ihminen on vähän kuin universumin korjausliike, kun katsoo mihin suuntaan teollisuus ja luonnon tuhoaminen on ollut ja on matkalla. No se ehkä merkittävimmästä aikamme pyhästä, ja siitä ihmeellisestä tiedosta, joka hänellä oli. Siihen verrattuna oma tieto on hyvin rajallista, ja käyttökelpoista ihan eri kohteisiin, jos mihinkään. Nuorena huomasin ensimmäisenä teoksissani ilmenevän liikkeen ylöspäin ja sisäiset liikahdukset, joita en ollut osannut sinne tavoitella. Ajattelin, että maalaan liikkuvia maalauksia. Usein myös kun tuotin suuren määrän kuvia eri materiaaleille ja piirustelin pienille papereille, myös tulevia tapahtumia alkoi hahmottua maalauksiin, mikä sittemmin kun sen huomasin
oli oikeastaan hyvin tukalaakin. Sellaisesta voi säikähtää. Toisaalta teosten tekoprosessissa koin hyvin vahvasti olevani jossain paikassa ja kohtaavani jonkun, ja sekin oli hyvin kaukana rationaalisesta maailmankuvasta. Maalaus vei minua hiljalleen kohti aika ihmeellisiä kokemuksia.
Olen aina vierastanut sitä että ihmiset ottavat vakavasti ennustamisen, ellei siitä ennustamisesta ole kellekään mitään hyötyä,
ja yleensähän siitä ei ole. Olen jossain määrin myös inhonnut alitajunnan käsitettä, koska sille on annettu liikaa valtaa, ikään kuin ihmisessä kaikki vaistomainen ja pahakin käyttäytyminen olisi luonnollista. Näin ei ole. Tavallaan minua on ollut hyvin vaikea saada uskomaan mihinkään, olen ollut todella kriittinen, mutta silti minusta on tullut kristitty.
Uskon siihen, että kaikki mikä pyrkii rauhaan, vapauteen, rakkauteen ja puhtauteen on hiljaista tietoa, mutta se ei vastuuttoman ja erottelukyvyttömän käsissä ikään kuin toimi kunnolla. En vielä osaa muuta tähän sanoa. Siinä on tietty ero hyvän ja pahan välillä, joka paljastuu aina, se tulee esiin. Todella vaikea on saavuttaa erottelukyky, se on ihan koko elämän kestävä valtava päämäärä ihmiselle. Olen vielä kaukana siitä. Sanoisin myös ainakin omasta kokemuksesta, että sitä on mahdotonta saavuttaa ilman Jumalan apua.
Rukous ja maalaus
Kaikki työ tai askare on rukousta, jos se on rukouksessa pyhitetty, vaikkapa perunoiden kuoriminen tai huussin tyhjentäminen. Mutta mitä maalaus on, niin sitä voi eräillä mittapuilla verrata rukoukseen tai vaikka viulunsoittoon tai puutarhanhoitoon, mutta se ei ole mitään näistä.
Erheellistä on väittää, että se olisi rukousta erityisesti siitä syystä, että maalausta voidaan tehdä vaikka mistä lähtökohdista, esimerkiksi sadismista tai hedonismista. Mutta rukous on huomattava elämänalue, jolle omistautuminen vaatii täydellistä puhtautta. (Siis tämän totean teoriassa, itse en ole lähelläkään sellaista.) Tämä siis, jos todella haluaa päästä sisään Jumalan Valtakuntaan, jumaloitua, muuttua Jumalan kaltaiseksi, kuten esimerkiksi Uuden testamentin apostolit taisivat.
Sen olen vanhemmiten huomannut, että nykyisin rukouksen määrän suhde työn laatuun on aika ilmeinen. Eli jos työni laadussa on jotain valittamista, voi olettaa, etten minä raukka ole viitsinyt rukoilla tarpeeksi, ja myös voi päätellä, että olen ollut muutenkin mukavuudenhaluinen, melko varmasti tuo kaikki paljastuu katsojalle.
Nuorena elin armon aikaa työssäni. Luulenpa että kaikki nuoret elävät sellaisen tavalla tai toisella jossain vaiheessa. Uskoin lujasti, että taiteellinen työ oli se minkä Jumala oli minulle tarkoittanut, vaikka en silloin kauheasti yrittänyt sitä ajatusta itselleni perustella ja vaikka usko ei merkinnyt minulle mitään vaan oli lähinnä todella nolo juttu. Mutta silloin osasin maalata niin ihmeellisiä asioita, joihin en tien-
nyt kykeneväni ja jaksoin olla sinnikäs ja väsymätön. En tarvinnut unta, ruokaa tai oikeastaan mitään mukavuuksia, vaan rohkeasti menin päin vaaroja, ja elin vielä aika raskasta mustalaiselämääkin monta vuotta.
Mukavuudenhalu on kaikessa elämässä aikamoinen vihollinen ihmiselle, vaikka se ei tapahtuisikaan työpaikalla tai juuri töitä tehdessä. Jos tuudittautuu liikaa maailman lohdutukseen eikä ole enää valveilla, voi kaikki luomistyö kärsiä. Minulle taiteessa se paljastuu virheinä, heikkona suorituksena, huolimattomuutena. Myös sellainen asia kuin tunnustamattomat synnit tai vääryydet lähimmäistä kohtaan voivat olla aikamoinen este Jumalan armon toimimiselle, näin opetetaan ikonimaalareille. ”Mene ensin ja sovi veljesi kanssa ja tule sitten vasta uhraamaan”, on itse Kristus sanonut Evankeliumissa rukouksesta ja Ehtoollisesta. Kuulostaa hyvin vaativalta ja rajulta, mutta mikään itsensä vähällä päästäminen tässä asiassa ei ole suositeltavaa. Toisaalta, kun ihminen nöyrtyy ja tunnustaa rikkomuksensa, Jumalan voima ja armo tulee mukaan ja tapahtuu hämmästyttäviä asioita, jotka ovat sitä armoa, jota Jumala on aina valmis antamaan meille, jos haluamme elää Hänen tahtonsa mukaisesti.
Kristus itse kehotti opetuslapsiaan rukoilemaan lakkaamatta, joten voi ajatella sen olevan kaikkien kristittyjen ikään kuin velvollisuuskin, ja päämäärä. Tämä kehotus ja tämä ajatus rukouksesta vaivaa minua, sillä pelkään jääväni puolitiehen siinä mitä olen, niin kuin jääväni kesken. Vähän niin kuin kukka joka kasvattaa vartta mutta ei kuki. Mutta siis minulle rukouksella on oma paikkansa maalauksessa, piirustuksessa, kävellessä ja niin edelleen. Parhaillaan jopa unissani saatan rukoilla.
”Herra Jeesus Kristus Jumalan poika armahda minua syntistä”, sitä yritän oppia lausumaan mielessäni niin usein kuin mahdollista. Mutta ei, maalaus ei ole rukousta. Samoin kuin äitiys, jonka olen kokenut suureksi ja pyhäksi tehtäväkseni, maalaus on niin vaikeaa, että se on johdattanut minua myös rukoukseen. Se että alun perin valitsin tämän ammatin on johdattanut minua kirkkoon ja lähemmäs Jumalaa. Viime kädessä perheeni toimeentulo ja selviytyminenkin oli kiinni siitä, että oli vain maalaus ja minä ja jokin kolmas osapuoli. Tämän kolmannen osapuolen (joka on Totuus) olemassaolon tiedostin ja se on kaikki mitä haluan seurata.
No siis joo, sen verran näistä minun näyistä, että naiset ovat perinteisesti ”puhuneet omiaan”, jopa heidän nähtyään Kristuksen tyhjän haudan ensimmäisinä muiden apostolien kerrotaan väittäneen naisten keksineen kaiken. Ajatus, että naisen kokemus on aina sillä lailla miten sen nyt sanoisi: ei tärkeä, ja se on tiedätkö hirveän hyvä juttu vaikka tuntuu kummalle. Että on aina jalustalta pois työnnetty ja epäilty, on tietyllä tavalla automaattisen nöyryytyksen lähde ja nöyrät ”perivät maan”. En tosin tiedä, mitähän nöyrät oikeasti perivät, sitä odotellessa (heh!), mutta tietystä näkymättömyydestä on monesti hyötyä. Voi mennä elämässään ikään kuin tutkan havaintoalueen ulkopuolella, koska ei ole merkittävä, ja voi tehdä suuriakin asioita, joista ei kukaan pidä meteliä. Toki se on myös todella epäoikeudenmukaista joissain yhteyksissä, tottahan toki, mutta minua sittenkin häiritsisi enemmän olla kaikessa huomattava, tarpeettomasti jalustalle korotettu. Se on miehen hankala taakka.
Ja sitten: se on tietysti myös absurdilla tavalla lopulta koko olemassaolon taustalla vaikuttavan voiman, Jumalan läsnäolon kannalta merkillistä, että koko elämä menee niin ettei suurinta osaa siitä sen sisällöstä pysty kukaan muu sulattamaan. Tai harva pystyy siihen, joten koko todellisuus missä elää on enää vain minun ja Jumalan ja rippi-isän ja muutaman läheisen ystävän välinen asia, ja että maailma torjuu sen täytenä hulluutena.
Halu ja intohimo
Halu, siihen minulla on aika vähän sanottavaa. Intohimoon. Intohimoni on ehkä kohdistunut kummallisesti, se ei noudata sellaisia tyypillisiä
muotoja. On aika naurettavaa väittää, että olisin intomielinen Jumalasta, mutta voi olla että olenkin, vaikka toisaalta tunnun juoksevan koko ajan kaiken maailman turhuuksien perässä. En tiedä. Sitten on haluja ja ehkä melko noloja intohimoja, kuten suklaa, tai kauniit tavarat, jotka ovat kohdistuneet maailmaan ja sen tuomaan lohdutukseen. Ne ovat poispäin Jumalasta.
Hiljaisen tiedon kanssa tällä kaikella on myös tekemistä, mutta sen esiin kaivaminen tuosta heinäsuovasta, no joo. Se on varmasti siellä niinä hetkinä, kun on saanut armon ja tietää vain jonkin asian aivan varmasti, vaikkei voi mitenkään tietää. Hetki kun tietää olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan, etenkin töissä, jota en taas malttaisi odottaa. Sitä kohtaan tunnen intohimoa. Tänä vuonna olen joutunut kurimukseen, jota minun on vaikea kestää ja olen odottanut jo malttamattomana pääseväni maalaamaan, sillä kotini ja työtilani Lallukassa ovat olleet jättimäisen muuton jälkeen edelleen remontissa, peruskorjauksessa, jonka piti jo olla valmis kuukausia sitten, enkä ole voinut tavalliseen tapaani työskennellä päivittäin, välillä en ollenkaan. On täytynyt hyväksyä tilanne, vaikka se on sietämätontä.
Liturgiasta
”Kiitämme sinua tästäkin palveluksesta, jonka olet tahtonut meidän käsissämme ottaa vastaan, vaikka sinun edessäsi seisoo tuhansia ylimmäisiä enkeleitä ja kymmeniä tuhansia enkeleitä, kerubeja ja serafeja, kuusisiipisiä ja monisilmäisiä, ylhäällä liikkuvia siivekkäitä olentoja, voittoveisua laulaen, huutaen, ääntäen ja lausuen.”
Johannes Krysostomos Siinä on valtava ilo ja huojennus. Se on käsittämätön voima ihmisen elämässä. Eräs tuttava tuli vastaan viime sunnuntaina kun olin menossa taas liturgiaan ja alkoi huutamaan minulle hassusti kirosanoja sen tajuttuaan. Myöhemmin hän tuli uudestaan vastaan vähän eri tunnelmissa ja sanoin, että rukoilen hänenkin puolestaan, ja heti hän hyväksyi senkin. Joskus tuntuu, että tietty vouhkaaminen kirkon ympärillä on tiedostamatonta ja todella voimakasta, sillä ihmisillä on suunnaton kaipuu.
Aiheesta kirkko on toisaalta helppo puhua nykyään. Kirkko on sitä ja kirkko on tätä, moni tuntuu tietävän. Vähänpä itse aavistin kirkosta ennen kuin todella aloin sitoutuneesti käymään siellä. Olen löytänyt kirkosta kuitenkin suloista lohdutusta ja monenlaisia hämmentäviä mullistuksia elämääni. Esimerkiksi tiettyä säännöllisyyttä ja tasapainoa ja sellaisen hauraan ja tilaa antavan yhteyden ihmisiin. Pahojen ja vahingollisten tapojen vähentyminen tai muutaman kokonaan häviäminen elämästäni on ollut myös suuri asia.
Metamorfoosi
Metamorfoosi on aika tavallinen asia minulla, omassa kehossanikin jos totta puhutaan, mutta etenkin maalatessa. Siis naisen kehohan käy monesti läpi aika karseita vaiheita, ihan siis luonnollisesti näin on tarkoitettu, vaikka siis niiden todeksi eläminen ei olekaan herkkua, totisesti ei. Ihminen myös vanhenee ja muuttuu, ja se voi olla hyvinkin nopeaa. Maalatessa joskus möröstä tuleekin ihana ja ihanasta joku kauhea, ja kaikki asettuu usein hiukan päinvastaiselle tolalleen. Miksi senkin pitää aina mennä niin kaikki tai ei mitään päinvastoin-sekaisin, en tiedä.
Minun maalauksessani metamorfoosi on ollut alusta asti niin odottamaton, mutta samalla olen tiedostanut sen koko ajan aika
tarkkaan. Mutta en ole sitä harkinnut tai etukäteen kauheasti yrittänyt sysätä mihinkään suuntaan. Olen toki huomannut, että on joitain maalauselementtejä, jotka tekevät minut vapaaksi ja jotka ovat suotuisia metamorfoosin ja kasvun kannalta. Se on vähän kuin tanssi
tai joku sellainen vaistomainen liike, samalla kuitenkin yllättävä. Se tapahtuu kuitenkin vaikkapa ikonissa tai jossain mörköilyssä yhtä lailla, mutta toki eri volyymillä.
Mutta miten minun toukastani tulee perhonen ja tuleeko, siihen en osaa vastata, se liittyy niin suoraan luomiseen, että se kerta kaikkiaan
jää selittämättä. Korkeintaan voin sanoa, että onnistuakseen siinä on täytynyt olla uskoa, ja se on helpommin sanottu kuin tehty. Koko elämä ikään kuin makaa vaakalaudalla siinä maalauksessa, se kaikki mitä haluaa sanoa on voitava sanoa ja jos siihen ei pystykään… no usein on hirveän lähellä, ettei pysty.
Epätoivo
No siis minulla on tapana aina sanoa oppilaillekin, että epätoivo on kiellettyä. Sinne ei mennä, siellä ei vellota, sinne ei edes vilkaista.
Olen oppinut sen, että tervettä epätoivoa ei ole. Se on vaikea itsekin muistaa välillä, varsinkin kun joutuu johonkin suureen ahdinkoon, mutta se on totta.
Eli toivo, siellä pysytään ja suututaan tai ei suututa ja niin edelleen, mutta jos mikään epätoivo pilkistää nurkasta, paras lähteä heti ulos työhuoneen ovesta.
Epätoivossa ei ole minulle mitään.
Toivo
Jos epätoivo on kiellettyä, jää vain toivo, ei voi jäädä tyhjää.
Täytyy vielä palata tuohon toivoon, se on iso ja vaikea alue käsitellä. Minulla siihen liittyy rukous. Anomus, yritys olla lähellä Jumalaa ja se, että luovun omasta tahdostani, elämästänikin jossain mielessä, että odotan. Ja en vain odota vaan saan, sen kokeminen tuottaa myös suurta toivoa.
Täällä yhtäkkiä tuli mieleen toivosta minulle henkilökohtaisena kokemuksena, että sitä toivoa sataa ihmiseen silleen aika roppakaupalla että katuu ja pyytää anteeksi ja antaa anteeksi ja saa anteeksi. Näin se on minulle näyttäytynyt. Mistään muualta en ole sitä niin ilmiselvästi löytänyt, mikään muu ei nähdäkseni yhtä selvästi anna ja rakenna toivoa kuin anteeksianto ja katumus ja sen sellainen, nöyrä asenne ihmisten kanssa. Jos joku löytää toivoa ideaparkissa käymisestä, uudesta sisustuksesta tai lentolipuista Roomaan, on se tavallaan ymmärrettävä mutta katoavainen harha. Vaikutus kestää ehkä korkeintaan puoli tuntia, ja pian on saatava lisää.
Ja huomio kaikki kiltit sielut: tämä ei nyt tarkoita sitä, että pitäisi kaikkien kanssa heti tehdä sovinto ja alistua heidän tahtoonsa, että kaikki viholliset muuttuisivat kilteiksi nallekarhuiksi, vaan että on rauha, niin paljon kuin se meistä on kiinni. Näin sen ajattelisin. Ainahan on kaksi osapuolta. Toivo, siis niin kuin ihan aidosti vakaa toivo, ei siis ole helppo saavuttaa vaan vaatii nöyrtymistä ja rauhaa.
Ulkomailla
Se ulkomailla oleskelu on ollut minulle oman identiteetin rakennusaine, se siis tapahtuu kaikille automaattisesti, ehkä vähän hassummin kun asuu kauan eri maissa. Olen valinnut ja omaksunut asioita elämääni vähän niin kuin sillä periaatteella, että kaikki hyvä kelpaa. Ja siis se hyvä voi olla kyllä sitten olla vähän niin ja näin, että onko se nyt sittenkään hyvää. Ranskassa, jossa olin pisimpään, 1990-luvun loppupuolelle on ja off, opin puhumaan tuntemattomille ja nalkuttamaan ventovieraille, olemaan melko hyökkääväkin tarvittaessa, opin myös sellaisen kummallisen asenteen kaikkeen, että huudetaan. Siellä huudetaan paljon. Menetin jotenkin kasvoni ja cooliuteni, mutta en välittänyt. Kukaan ei tiennyt, mitä teen tai kuka
olen, ketään ei kiinnostanut, koska olen nainen… se on aika hurja tunne ensimmäisen kerran niin tyystin kadota ihmisten silmien edessä.
Baudelaire on kirjoittanut kirjan Kurja Belgia, ja tämä kirja kuvaa melko tarkkaan sitä kummallista inho-viha-rakkaussuhdetta, joka ihmiselle tulee Belgiaan emigroituneena. (Baudelaire oli ranskalainen Belgiassa.) Brysselissä oli aivan ihanaa ja samalla täysin joutavaa. Menin Brysseliin aivan ensimmäisenä 1980-luvun lopulla. Miten sen voisi ilmaista? Myöhemminhän sitä on viisaampi ja ymmärtää, kuinka asiat vaikuttavat meihin suorastaan salaa. Belgian outo dekandenssi ui minuun kuin iilimato, enkä huomannut sitä ollenkaan.
Se johtui merkillisestä vapaudesta siellä, ilmapiirissä oli jotain ilahduttavan sallivaa ja samalla lähes kaikki belgialaiset pukeutuvat täsmälleen samalla lailla (omituinen ilmiö oli muistaakseni jo Baudelairen aikoina häiritsevän kummallinen). Itse en pukeutunut kuten belgialaiset vaan saatoin pukeutua oikeastaan aivan mihin minua huvitti. Minulla oli sellainen infantiili olo kaiken aikaa, että sain tehdä mitä minua huvitti. Esimerkiksi kahvila ei mennyt kiinni, jos istuin siellä. Kerran jopa kahvilanpitäjä oli lopulta nukahtanut oluthanaa pidellen tiskilleen, niin myöhään olin jäänyt pelaamaan flipperiä ystäväni kanssa.
Tsekeissä 1990-luvun taitteessa taas näin saasteiden ja luonnon tuhoutumisen, tulevaisuuden, Talvivaaran. Näin nuoria ihmisiä, jotka olivat aivan sairaita, elin ympäristössä jossa ilma oli täysin kelvotonta, täynnä mustaa savua ja tuhkaa. Kammottavia maisemia, ahdistavia todellisuuksia. Luulen, että menin muualle ottamaan selvää siitä, kuka olen ja mistä tulen. Ja vastaus oli aika sekava ja täynnä suluissa olevia lisämerkintöjä. Menin myös ottamaan selvää siitä, että mitä tapahtuu todella, missä on elämä ja missä on kuolema ja missä on todellisuus ja missä on valhe. Merkillisiä tienviittoja löytyi, kaikenlaisia hiihtäjiä ja hihhuleita tapasi melko laajassa skaalassa. Asuin vallatuissa taloissa ja autokin kelpasi jonkin aikaa asumukseksi.
Aiheita ei ainakaan tarvitse ikinä miettiä, sillä ne ovat kaikki täällä muistoissani. Surullisia aiheita ja merkillisiä ilonaiheita. Tänään kuulin ulkoa, miten naakat huusivat pihalla, ja siitä äänestä mieleeni tuli heti ajatus, että ne huutavat minua töihin. Villit linnut lentelevät ja huutavat käheästi, ja minä heti innostun maalaamisesta. Näin se on aina ollut ja tulee aina olemaan. Sitä minä kai menin etsimään jostain, ja olisin voinut sen löytää täältä Töölöstäkin ihan yhtä hyvin. Mutta minä tein kierroksen, oli se sitten hyvä tai huono.
Kilvoittelu
Kieltää itsensä, ottaa ristinsä ja seuraa Kristusta. Kilvoittelu on kuuliaisuutta Jumalalle. Hmm… tai siis en oikein edes tiedä mitä kaikkea kilvoittelu on, voin tietää vain sen mitä olen tähän mennessä nähnyt, kokenut ja omaksunut. Se ei ole paljon, jos vertaa ihmisiin, jotka asuvat luostareissa tai kallionkoloissa. Kilvoittelu on kasvua, liikettä, ei paikallaan pysymistä. Usein käy niin, että muutamaa vuotta myöhemmin on jo ajatteleva jostain tietystä kilvoitteluun liittyvästä asiasta eri tavalla kuin nyt. Elän yltäkylläisyydessä ja mukavuudessa Helsingin keskustassa, ja elämäni on maallista, enimmäkseen arkisia huolia pullollaan. Jotain on kuitenkin tarttunut siitä kaikesta hapuilusta minuunkin, ja muutamia asioita ymmärrän omasta kokemuksesta. Säännöllinen kirkossakäynti on vähitellen tullut minulle erottamattomaksi osaksi elämääni. Kirkossa olen kuin perheessä, voin aina palata kotiin, aina löytää sieltä turvan. Olen saanut kokea parantumista, saanut suurta lohdutusta yksinäisissä taisteluissani ja tuskissani, ihanaa lohtua, sitä ei voi sanoin kuvata.
Luostareissa ihmiset rukoilevat koko maailman puolesta sydämen tuskalla, sellaisella rukouksella, johon kykenen ehkä joskus. Siitä olen lukenut. Sehän on tavallaan kilvoittelun päämäärä, lakkaamaton rukous joka on sydämessä. Erityisesti rukous jonkun asian puolesta tai ihmisten tai maailman puolesta: rukous jossa sydämeen tulee pisto, että sielu ja ruumis ja koko olemus on rukouksessa.
Rukoukseen ei kuitenkaan kykene ilman kilvoitusta. Nuoruudessa on armo ja into, vaikka tekeekin kaiken väärin päin. Nuorena jotkut asiat onnistuvat aivan hassusti, vaikkei itse ole tehnyt asioiden eteen paljon mitään. Kun ikää karttuu, kasvaa myös vastuu ja toisaalta voimat hupenevat samaan tahtiin. Näin se asia on nähdäkseni mennyt.
Nuoresta lähtien olen rakastanut lukea Raamattua, ja tähän päivään saakka lähes joka päivä noin parinkymmenen vuoden ajan olen lukenut sitä. Jokin siinä on, kiistämätön pyhyys joka vaikuttaa voimakkaasti sielun ja mielentilaan. Vähän kuin avattuani sen avaisin oven kirkkoon, pistäisin pääni Jumalan temppeliin, vaikka kirjan kansien väliin. Eräissä elämäni vaiheissa, joissa olen ollut suuressa ahdingossa, olen lukenut sitä välillä monta tuntia päivässä, päivästä toiseen ja selvinnyt, saanut avun. Voi sanoa, että paranin erittäin pahasta ahdistuksestakin tämän lukuharrastuksen ja myöhemmin kirkon myötävaikutuksella. Rakkaus Jumalaan ja luottamus Jumalan apuun on kasvanut tuon rakkaan kirjan lukemisen myötä, ja myös apu on lisääntynyt, siitä avun lisääntymisestä on tullut kuin jonkinlainen tanssi, koko elämä on askelia, joiden sisään mahtuu Jumalan tarkoitus ja armo. Ja kaikki tämä mahtuu Raamattuun, ja tietysti toivottavasti myös lakkaamattomaan rukoukseen ja ylipäätään uskoon.
Maalaus
Täytyy olla kiitollinen tästä työstä siitä syystä, että tämä on todella nöyryyttävää hommaa. Ei rupea luulemaan itsestään liikoja, vaan koko elämä kuluu häpeässä. Joskus jotkut ihmiset ovat sanoneet minua lahjakkaaksi ja että minulle kaikki näyttää helpolta, mutta se ei ole totta. Se on mahdollisimman kaukana totuudesta. Opiskeluaikoina näin ihmisiä, jotka olivat todella lahjakkaita. Minä olen vain sinnikäs, piinaavuuteen saakka, ja sen jälkeenkin kaikki on surkeaa. En nyt halua suorastaan valittaa kurjuuttani, mutta sanottakoon nyt, että vaikka työssä on ihania onnen hetkiä, päällimmäisenä on aina se lähinnä nolo tunne, että joku lahjakkaampi varmaan selviäisi tästäkin taas helpommalla. Heh! Mutta niin se on, ettei se lahjakkuus yksin vaan se ponnistelu. Ja se loputon työskentely voi olla täysin naurettavaa ja turhaa sitten, jos ei osaa hommaansa. Täytyy paljon treenata, paljon miettiä, väkisin vaan.
Ja tietynlainen häpeäntunne, aavistus että on pilannut kaiken, on työhuoneella toisinaan oikeasti paras ystäväni.
Ja sitten se katseleminen, minun maalauksenihan monesti liikuskelevat sillä lailla, että näen siellä teoksessa vaikka mitä ja välillä sinne sujahtaa asioita, joita en alun perin tarkoittanut. Kaikki ei käy, olen kamalan pedantti. Oikea virkaintoinen tullinainen, joka ei päästä universumiinsa mitä tahansa! Joku oksa metsässä jossain puussa on toisten mielestä ihan hyvä mutta minusta surkea, enkä voi rauhottua ennen kuin olen lisännyt kohtaan noin gramman jotain väriä ja taas kiduttanut itseäni asialla viikon. Sen jälkeen poistanut kaksi muuta pistettä ja taaskaan vihkiytymättömät eivät edes huomaa eroa. Tietenkin, kun otetaan 300 oksaa, joita virittelen maanisesti, lopultahan se jo ehkä alkaa muidenkin silmissä muuttua. Tämä piirre ei ole seestynyt vanhetessa vaan on täysin sama, tai pahempi. Siitä muodostuu joskus juuri se hämmentävä juttu, sinne sujahtaa jotain salaista aineosaa.
Pari vuotta sitten kävin Laatokan Valamossa, ja sieltä tultuani halusin maalata siitä suuresta aiheesta, Kaikkien Pyhien luostarista, jonka portilla kävin, vielä yhden suuren metsämaalauksen. Vaikka olin juuri jo ajatellut, että metsien tekeminen saisi jo riittää, päätin tehdä ehkä jopa viimeisen, vähään aikaan ainakin. Kaikkien Pyhien luostari Valamossa on tosiaan yksi skiitta, jonka olemassaolosta en tiennytkään ennen tuota matkaa, mutta jonka maisemat ovat olleet maalausteni aiheissa monet kerrat jo vuodesta 1992. Suuri maalaus tuli tietysti taas melko piinallisten vaiheiden jälkeen valmiiksi ja viimein myös näyttelyyn Anhavalle viime syyskuussa 2016. Itsehän en näe teoksessa ainakaan vielä muuta kuin sen, ettei se enää häiritse silmääni ja että metsä näyttää tiheältä pusikolta. Mutta monet ihmiset tulivat sanomaan kyynelissä, että teos on heidän kotinsa: paikka minne he kaipaavat. Todella monet, täysin eri taustoista olevat ihmiset kertoivat samaa asiaa, liikuttuneina ja iloisina.